Tämä nojatuolimatka vie sinut keskelle Himalajan vuoristoa, jossa Kiinan ja Intian välissä uinuu 700 000 asukkaan Bhutan. Puhtaasta ilmasta, luonnonsuojelusta ja onnellisuusindeksistään kuulu vuoristovaltio oli kyllä kaikin puolin erilainen matkakohde. Tervetuloa kyytiin!
Bhutanissa on vain yksi lentokenttä (Paro), joka on yksi maailman vaativimmista paikoista laskeutua. Tämä on helppo uskoa, koska Paroon laskeuduttiin kiemurtelevaa laaksoa pitkin, jonka molemmilla puolilla oli korkeaa vuoristoa. Kone teki tiukkoja käännöksiä vuorten välissä, ja kiitotie alkoi näkyä viimeisen mutkan jälkeen vasta hetki ennen laskeutumista. Tämän vuoksi Bhutaniin voi laskeutua vain päivännäöllä. Laskeutumisvideo on katsottavissa arppaontheroadin Youtube-kanavalla.
Lentoja Paroon on vain 5-6 päivässä, joten lentokoneesta sai kävellä ilman ruuhkia suoraan passintarkastukseen, joka kesti ehkä 40 sekuntia. Lentokentällä odottivat kansallispuvussaan kuski ja opas, joka ensi töikseen laittoi kaulaani tervetulohuivin. Oli kyllä lämminhenkisin ja miellyttävin maahantulo ikinä.
Bhutan on valtaosin buddhalainen maa, ja se näkyy vähän joka paikassa. Ylempänä 51m korkea Buddha-patsas ja alemmassa kuvassa stupan (hankala selittää, lukekaa Wikipediasta, jos kiinnostaa) pihalla ollut katos, jossa piti kiertää ja pyöritellä myötäpäivään tuollaisia tynnyrin muotoisia pönttöjä.
Jousiammuntakisat meneillään. Tämä on Bhutanin kansallisurheilulaji, jota vähän jokainen siellä harrastaa. Taulu oli 145 metrin mittaisen radan päässä, ja nuoli ammuttiin ihan perinteisellä jousella, josta puuttuivat kaikki kiikarit ja muut modernit hömpötykset. Yritin epätoivoisesti tiirailla, tuliko osumia, kunnes minulle kerrottiin, että siellä maalitaululla päivystävä vastapuolen joukkue näytti ampujalle merkkiä, jos nuoli osui tauluun. Osumaa juhlittiinkin sitten voitontanssilla.
Ruokapolitiikka Bhutanissa oli useimmiten meille suomalaisillekin tuttua buffameinikiä. Tyypillisesti oli tarjolla kanaa, jotain kasvispalleroita ja joskus harvoin possua erinäisissä soosseissa ja lisukkeeksi riisiä ja nuudelia. Kanat ja lihat oli laitettu aina tarjolle luineen ja nahkoineen päivineen, joten pientä rääpimistä oli syöminen. Oluet olivat maultaan hyvin laimeaa lagerin lirua, eli enpä tuon enempää niitä juonut. Bhutanilaiset eivät muuten halua itse teurastaa eläimiä, eli kaikki syötävä liha tulee Intiasta.
Tässä lisää stupia eli rakennelmia, jotka on pystytetty pyhäinjäännösten päälle. Näitä näkyi paljon, tällä paikalla (Dochu La) niitä oli yhtyeensä 108 kpl.
SISÄLTÖVAROITUS! Seuraavat kuvat ovat hävyttömiä ja voivat järkyttää herkkänahkaisimpia.
Bhutanissa alastomuus on suuri tabu, ja esim. shortsien ja lyhyiden paitojen pitämistä ei oikein katsota hyvällä. Kuitenkin ympäriinsä ruikkivien fallosten maalaaminen talojen seiniin ja niistä puuveistosten tekeminen on paikallisille täysin luonnollista. Nuo jortikat kuvaavat hedelmällisyyttä, ja kävinpä yhdessä luostarissa, joka oli näitä maalauksia ja veistoksia täynnä. Siellä käynti kuulemma auttoi lapsettomuuden hoidossa varsinkin, jos nainen kiersi pyhätön myötäpäivään kantaen selässään olkahihnoilla varustettua puolimetristä seivästä. Opas kertoi tämän kaiken ihan naama peruslukemilla ja vaikutti olevan vakuuttunut asiastaan.
Punakha Dzong on yksi bhutanilaisten suurimmista ylpeidenaiheista. Tämä vaikuttava ja suuren suuri luostari on päässyt muun muassa viisisatasen seteliin ja lentoaseman laukkuhihnaa koristamaan.
Sitten olikin aika lähteä kapuamaan Tiikerin pesään. Tämä ikoninen luostari on vuorenrinteellä 3120 metrin korkeudessa, jonne piti kiivetä jalkaisin viimeiset 900 metriä.
Ohut ilmanala teki noususta raskaan, ja nousu oli yhtä puuskutusta. Tässä kuvanottopaikalla oltiin jo lähellä, paitsi että välissä ollut rotko piti vielä kiertää. Ensin laskeuduttiin alaspäin ja sitten noustiin ylöspäin yhteensä 700 porrasta.
Kaikissa pyhissä paikoissa ja museoissa oli ehdoton valokuvauskielto sisällä. Ulkona oli usein lukittava lokerikko, johon kamerat ja puhelimet piti jättää.
Matkamuistomyymälän puisia naamareita, jotka esittivät jotain jumalhahmoja.
Vasemmalla lipunmyyntikiskaa hoitava kissa, keskellä Bhutanin pisin riippusilta ja oikealla keski-ikäinen piirimyyjä stupan edessä. Olen saanut ulkomaita myöten katselija- ja kuuntelijapalautetta siitä, että esiinnyn kuulemma kaikissa kuvissa sama paita päällä. No saattaahan tuo osittain pitää paikkansa, lämmin huppari on näet yksi monipuolisimmista ja mukavimmista matkavaatteista, mitä Bhutanissa voi päällensä laittaa.
Loppukaneetiksi vielä muutama fakta Bhutanista. Tv-lähetykset alkoivat vuonna 1999 samaan aikaan kuin internet vapautettiin ihmisten käyttöön. Bhutan on vesivoiman takia energiaomavarainen maa, ja se käyttää ylimääräisen sähkönsä bitcoinien louhintaan. Tällä hetkellä he ovat louhineet virtuaalirahaa yli 13000 bitcoinin verran (eli pitkälti toista miljardia euroa). Maassa ei ole kansainvälisiä pikaruokaketjuja eikä myöskään yksiäkään liikennevaloja. Tuossa alla on pääkaupungin suurin risteys, jossa ruuhka-aikana päivystää käsillään viuhtova liikenteenohjaaja. Alimmissa kuvissa on sympaattisia tietoiskuja, joilla parannetaan liikenneturvallisuutta. Näitä oli monenlaisilla erilaisilla teksteillä säännöllisin välein.
