(02/2003) – Helmikuussa 2003 töissä pelin henki oli se, että Etelä-Koreassa ahkeroivan jälleenmyyjäköörin tuotetiedot ja myyntihalut piti käydä kohottamassa ns. nextille levelille. Minut tyrkättiin yhtenä soveltuvana henkilönä Soulin koneeseen, joten lähdin katsomaan, mitä sateisesta pääkaupungista saa irti viikon intensiivikoulutuksen lomassa.
Kuten työreissuilla on tapana, tälläkään kertaa ei vapaa-aikaa ollut saapumispäivää lukuun ottamatta, jolloin sievässä jetlagissa kiersin paikallisten opastamana Soulin keskustassa. Tässä katumaisemaa jossain päin keskustaa.
Tämä on joku vanha museo, jossa ei ehditty käydä sisällä. Joku Soulin asiantuntija voi laittaa vaikka faksilla tiedon, mikä tämä nähtävyys on.
Tämä on joku vanha torni keskellä liikenneympyrää. Ulkonäöstä ja sijainnista päätellen kyseessä on vanha ja paikallisten kovasti arvostama rakennus.
Tämä kuva on roiskaistu asiakkaan toimitilan edustalta, joka edustaa aika tyypillistä modernia soulilaista katumaisemaa.
Sitten asiaa eteläkorealaisesta ruokapolitiikasta, joka tällä reissulla henkilöityi vahvasti yllä olevaan herrasmieheen, josta käytämme tässä yhteydessä peitenimeä ”Pappa-Kim”. Kyseessä oli asiakkaan pääjohtaja, joka huhupuheiden mukaan tykkäsi ottaa joskus railakkaasti kiisseliä, joskus jopa seitin ohuesti työajalla. Lisäksi hänen vieraanvaraisuutensa oli niin ylitsepursuavaa, että hän päätti tarjota meille kaikkina työpäivinä lounaan ja illallisen. Aluksi ajattelin, että kyllähän meikäpojalle ilmaiset sapuskat passaa, mutta voin sanoa, että viikon kuluessa mieleni hieman muuttui.
Tässä kuvamateriaalia perinneruuista. Annokset varmasti täyttivät laadullisesti kaikki hyvän pöperön kriteerit, mutta makumaailma oli jotain aivan käsittämättömän vierasta. En yleensä nirsoile ruuan kanssa, mutta tällä reissulla oli valtavia vaikeuksia saada oikeastaan mitään syötyä.
Kuten huomaatte, jo tässä vaiheessa viikkoa on alkanut hymy hyytyä. Huomautuksena sanottakoon, että meidät majoitettiin Hiltoniin, jossa huonehinta ei luonnollisesti sisältänyt US$25 aamiaista, eikä tarkan markan travellerin mielestä siihen ollut syytä käyttää päivärahoja.
Tässä vaiheessa ilme alkaa jo olla epätoivoinen, kun on järkyttävä nälkä ja lautasella on merimakkaraa, joka nyt on tuollaista pehmeää, niljakasta ja mautonta lötköä. Kuvanottohetkellä oli vientiosaston ykkösnyrkin paino todennäköisesti pudonnut jo muutaman kiloa.
Oman vivahteen illallisiin toi se, että pääjohtaja halusi ottaa ruokaryyppyjä suhteellisen rivakkaan tahtiin. Paikallinen juomatapa on se, että kaikkien mukit pitää olla tyhjiä, ennen kuin kukaan voi kaataa itselleen lisää palanpainiketta. Pääjohtaja oli ilmeisen janoinen, koska hän höykytti minua tämän tästä juomaan snapsilasin tyhjäksi.
Mietin reissussa, mitä tarjoaisin korealaisille, jos he tulisivat käymään Suomessa. Huolella valittu viikon menyy koostuisi ainakin näistä meidän jokaisen rakastamista herkuista: kesäkeitto, maksalaatikko rusinoilla, muikkukukko, janssonin kiusaus, musta makkara, talkkunahyve puolukoilla ja mämmi (ruokajuomaksi kotikalja tai piimä).
Viimeisenä päivänä pääjohtaja tuli pahoittelemaan, ettei hän kyseisenä päivänä ponnisteluistaan huolimatta voinut viedä meitä lounaalle ja illalliselle. Vakuutimme hänelle, että tästä ei jää meille paha mieli, ja että arvostimme suuresti hänen aiempien päivien ruokatarjoilujaan. Toimiston tytöt veivät meidät lounaalla pitsalle, ja täytteinä olivat mitkäpäs muut kuin banaani, peruna ja ananas.
Kun perjantai-iltapäivänä koulutus oli virallisesti ohi, menimme kollegani kanssa oikopäätä lähimpään Burger Kingiin, jossa nauttimani tuplapekonijuustoburgeri on edelleen tanakasti ”Elämäni parhaat ruokakokemukseni” -listan sijalla neljä.
Sitten olikin kotiinlähdön aika. Bussin ikkunasta vielä viimeinen kuva sateiseen pääkaupunkiin.
