Japani on ollut työlistallani jo vuosikymmeniä, mutta jostain syystä pääsin käymään siellä ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna. Tiesin Japanin olevan vähän erikoinen paikka, mutta maan ja tapojen omalaatuisuus kyllä pääsi todella yllättämään. Lähdetäänpä siis ottamaan asiasta selvää.
Lentomatka jo itsessään oli erikoinen, koska matkaa tehtiin mennen tullen pohjoisnavan yli menevää reittiä. Neukkujen sotimisen takia ei voida ajaa enää suorinta tietä, vaan lentoaika on pidentynyt noin 13 tuntiin. Matkan päätteeksi matkustajat saivat kouraansa diplomin suorituksestaan.
Naritan lentoasema sijaitsee noin 60 km Tokiosta itään, ja sieltä pääsee helpoiten junalla johonkin keskustan isoista rautatieasemista, josta sitten voi jatkaa taksilla tai metrolla kohti hotellia. Japanissa junayhtiöitä on lukuisia, joten helpointa on vain katsoa reittiohjeet googlesta ja suunnistaa sen pohjalta lipunmyyntikiskan kautta oikealle asemalle.
Varmasti jokainen Tokioon ensi kertaa tuleva äimistelee kaupungin valtavaa koko. Tokion prefektuuri (Tokio-nimistä kaupunkia ei hallinnollisesti edes ole) koostuu itsenäisesti toimivista erillisalueista, joissa asuu noin 14 miljoonaa ihmistä. Suur-Tokiossa, johon kuuluu mm. Yokohama ja Kawasaki, asuu yli 36 miljoonaa ihmistä. Kaupunki tuntuu jatkuvan loputtomiin, ja puoli tuntia metrolla ei vielä vie sinua kartalla kovin kauas.
Järkevintä on siis ottaa Tokio haltuun kaupunginosa (erillisalue) kerrallaan. Mutta sitä ennen on haettava jotain syötävää.
Japanissa ei ole pulaa ravintoloista, mutta jos on vähän epävarma uusien makumaailmojen suhteen, voi Tokiossa mennä sormi suuhun. Kun Suomessa sushia saa jokaisesta kyläpahasesta, Tokiossa sushiravintoloita ei ole jokaisessa kadunkulmassa. Kaikenlaista muuta pöperöä kyllä löytyy, jota voi tilata esim. tuollaisesta automaatista. Piirimyyjän (kuten lukemattomien muidenkin matkaajien) pelastus oli kuitenkin jokaisesta kioskista löytyvä onigiri-hylly, josta sai erilaisia maittavia reilun kokoisia yksittäispakattuja sushipalleroita. Näitä välipaloja tuli muistini mukaan syötyä reissun jokaisena päivänä.
Yksittäispakkaaminen on Japanissa suosittua. Kaupoissa oli myynnissä mm. yksittäispakattuja banaaneja ja kananmunia.
Japanissa ei tunnetusti ole oikeastaan missään roskiksia, ei puistoissa, asemilla, kauppakeskuksissa, museoissa tai junissa. Tästä ja valtavasta turhasta yksittäispakkaamisesta huolimatta roskia ei näkynyt katukuvassa missään. Roskat laitettiin kurinalaisesti taskuun tai reppuun ja nakattiin hotellissa huoneen roskakoriin.
Japanissa pistää myös silmään erilaisten automaattien suunnaton määrä. Tokiossa on vaikea löytää korttelia, jossa ei kadulla olisi vähintään yhtä juoma-automaattia. Erinäisiä automaatteja on Japanissa kuulemma noin 4 miljoonaa.
Oma erikoisuus on kapseliautomaatit, joista voi kolikoilla ostaa pientä miniatyyrikrääsää. Näitä oli aivan joka paikassa, ja monesti nähtiin jopa kolmikerroksinen myymälä, jossa oli pelkkiä kapseliautomaatteja. Ja asiakkaita riitti, näiden tavaroiden keräily oli erittäin suosittua.
Liikkuminen Tokiossa ja Japanissa on periaatteessa yksinkertaista ja vaivatonta. Taksit ovat suhteellisen kalliita, ja niitä käytimme vain silloin, kun piti matkalaukkujen kanssa siirtyä rautatieaseman ja hotellin välillä. Määränpään kertominen ja maksu hoituvat helposti GoTaxi-sovelluksella. Kannattaa muistaa, että kaikkien taksien (myös retromallisissa Toyota Crown Comfortissa) ovet ovat kuskin operoimia automaattiovia, eikä niihin tule matkustajan koskea mennessä eikä tullessa.
Lähimatkat on ehdottomasti parasta kulkea metrolla tai paikallisjunalla. Aikataulut ja kartat ovat kyllä sellainen sotku, ettei piirimyyjä niitä osannut tulkita pätkääkään, joten Googlen reittiopas oli äärimmäisen tärkeä apuri. Se kertoi junan numeron, päättärin, laiturin ja oikean sisäänmenoreitin asemalla, jotka olivat muuten monesti todella isoja. Maksu tapahtuu puhelimeen ladatulla Suica-sovelluksella, johon saa lisättyä rahaa vaivattomasti esim. ApplePaylla sitä mukaa kun tarvetta tulee. Metromatkat olivat erittäin edullisia.
Juna- ja metroasemilla ei ollut pulaa opasteista. Jonotus oli helppoa, kun jonon paikat oli merkitty laiturille. Samoin pikajunan vaunun pysähtymispaikan tiesi tarkalleen, kun löysi oman vaunun numeron laiturilta. Japanilaiset jonottavat kurinalaisesti, eikä kukaan etuile tai kiilaa jonossa.
Opasteita ja varoituksia oli sitten joka lähtöön. Katukuvassa ei ollut montaa tyhjää paikkaa ilman jotain ohjetta tai varoitusta. Lähes kaikki opasteet Japanissa ovat myös englanniksi, vaikka muuten paikallisten kielitaito on aika kehnolla tolalla.
Yksi Shibuyan päänähtävyyksistä on kuuluisa suojatie, jossa on tuollainen poikittainen osuus. Näitä poikittaissuojateitä oli kyllä muuallakin, mutta tämä on tunnetuin kaikista.
Kävelymatkan päässä on Harajukun alue, jossa suosittelen erityisesti Takeshita Streetiä. Siellä on sellainen hurlumhei-meininki, että tuskin parempaa ensikosketusta japanilaiseen mielenmaisemaan voi saada. Löytyy esim. kissa- ja possukahvilaa, erikoisia kauppoja, kummallista katuruokaa, purikura-valokuvakioskeja ja luonnollisesti kunnon ryysis ihmisistä.
Erikoista oli huomata, että maksupäätteen pin-koodia näppäillessä numerot olivat useimmiten satunnaisessa järjestyksessä. Eipä paljon näkömuisti tietystä näppäilykuviosta auttanut.
Japani on ottanut isoja askelia pois käteistaloudesta, ja nykyään maksukortit toimivat melkein kaikkialla. Jenejä on silti hyvä olla, että voi ostaa vaikka tällaisen banaanin.
10000 jeniä ei ole mikään valtavan iso raha, euroiksi muutettuna se on noin kuusi kymppiä.
Temppeleitä on Japanissa paljon, joista Meiji-pyhättö on Tokion yksi tärkeimmistä. Paikan päällä oli kuvauskielto ja vettäkin satoi, niin tässä on teille kuva menomatkalta isoista sake-pöntöistä, joita oli aseteltu tien varrelle.
Kukkivat kirsikkapuut on kenties sitä ikonisinta japanilaista kuvamaailmaa. Olimme Japanissa hieman hanamin huippuhetken jälkeen, joten emme nähneet kirsikkapuita täydessä loisteessaan. Tämä kuva on kuuluisasta Yoyogi-puistosta.
En yleensä valokuvaa tai raportoi vessoista, mutta ei kai tätä asiaa Japanin tapauksessa voi ohittaa. Vessanpönttö eli lauteet on Japanissa korkean teknologian tuote, jonka valmistajat haluavat tarjota maksimaalisen miellyttävän käyttäjäkokemuksen. Istuin on luonnollisesti lämmitetty, voit soittaa toimituksen ajan musiikkia tai linnunlaulua, ja tarjolla on erilaisia (harjattomia) pesu- ja kuivausohjelmia. On selvää, että näin monipuolinen laite luonnollisesti vaatii käyttöohjeet. Pakko sanoa, että reissun jälkeen lämmitykseen tottuneena kotoinen vessa loi mielikuvan lokakuisesta ulkohuussista.
Asakusan aseman lähellä on kuuluisa Senso-ji:n temppeli. Sielläkin kannattaa piipahtaa, mutta on syytä varautua valtavaan tungokseen, varsinkin jos kävelee rakennusta kohti Nakamisen kauppakujaa pitkin.
Kävelymatkan päässä onkin sitten Tokyo Skytree, joka tarjoilee maisemia 451 metrissä olevalta näköalatasanteelta.
Kadulla näkyi monenlaista vaatetusta. Yhdellä kadunpätkällä oli muutaman metrin välein nuoria naisia jakamassa flyereita erilaisiin teemakahviloihin. Toisaalla näkyi kimonoon sonnustautuneita mimmejä selfiehommissa.
Et voi tehdä reissua Japaniin käymättä pelihallissa. Meteli ottaa korviin, kun jokaisella jakkaralla istuu pelimies tai -nainen takomassa automaatteja. Seurasin näiden pelien toimintaa, mutta en lopultakaan ymmärtänyt pelin tarkoitusta. Kuulat viuhuivat tauotta kuin jossain fortunassa ja samaan aikaan näytöllä pyöri joku räiskintä. Piirimyyjä hyppäsi myös puikkoihin, mutta vain näön vuoksi, kun kerran pelin tarkoitus on hämärän peitossa.
Shinjukun alueella oli taas neonvaloja ja kauppoja riittämiin. Alueella on mm. hotelli, jonka katolla kuikuilee Gozilla, ja lisäksi levykauppoja, joiden valtava bootleg-valikoima sai piirimyyjän puuskuttamaan. Eihän mikään matkalaukku riitä näiden kotiinviemiseen.
Äänilevyharrastajille oli tarjolla valtavan käteviä kannettavia vinyylilevysoittimia. Tämä jäi kyllä toistaiseksi ostamatta.
Lopuksi olikin syytä suunnistaa Golden-Gain kapeille baarikujille. Alueella oli kuvauskielto, jonka älysin vasta, kun vahinko oli jo tapahtunut. Lähes kaikki paikat olivat kiinni, mutta yksi ovi oli kuitenkin auki, ja siellä baarimikko meille jo viittoilikin, että peremmälle peremmälle.
Kuppila oli todellinen minibaari, sillä tilaa siellä oli ehkä kymmenelle asiakkaalle. Yksi nuori mies ja nainen olivat siellä juuri tekemässä lähtöään, ja he olivat kyllä aivan totaalisen muusissa. Olimme siis liikenteessä tiistaiaamuna noin puoli yhdeltätoista, ja mäiskeestä päätellen paikalliset kaverit olivat vasta lopettelemassa edellisen illan rientoja. Takanani ollut nainen oli kyllä juttutuulella, mutta ei halunnut minun kanssani kaverikuvaan. Baarimikko ei sen sijaan ujostellut.
Tarina jatkuu trilogian kakkososassa. Pysykää linjoilla.
